Kirjat kustantamot

Kariston juhlissa

Eilen oli Kariston Arvin-päivän juhlat ja oli ilo ja kunnia päästä mukaan. Oli hyvää ruokaa, juomaa ja ohjelmaa. Esiintymässä oli duo ”Vaimo ja sen mies”. Jos rehellisiä ollaan, pelästyin ohjelman alkaessa, koska naisella oli kädessään nokkahuilu! Eiiiii…tuo kaikkien vanhempien tai alakoulua käyneiden kauhu. Olen jopa viime vuoden vanhempainillassa esittänyt toivomuksen, ettei nokkahuilusta tulisi kotiläksyjä.

Yllätys, se kuulostikin AIVAN erilaiselta ammattilaisen käsittelyssä. Miehellä oli kitara ja molemmilla upeat lauluäänet, laulujen sanoissa yllättäviä käänteitä. Huippua.

Tilaisuudessa oli mukavaa ja aika lensi siivillä.  Pöytäseura oli mainiota. Tutustuin pikaisesti muutamaan kirjailijaan, joita en ennestään tuntenut. Join tilaisuuden kestoon nähden tarpeeksi. Jos tilaisuus olisi kestänyt muutaman tunnin kauemmin, olisin toki kontannut tervehtimään kaikkia kirjailijoita, joita en nyt uskaltanut lähestyä. En usko olevani tunteeni kanssa yksin, kyllä selvää ryhmäytymistä jo pöytiin istuessa tapahtuu, ennestään tutut keskenään. Tämä pätee kaikissa tilaisuuksissa. En tosin tiedä päteekö universaalisesti vai vain Suomessa.


Olin ostanut paluulipun ennakkoon, joten lähdin kohti asemaa hieman ennen tilaisuuden loppumista. Kengät puristivat niin, että jokainen askel oli tuskaa. Tuli tuhkimofiilis. Menin toiveikkaana ravintolavaunuun, että jos siellä olisi muitakin kotimatkalla. Ei ollut. Siihen oli luonnollinen selitys, Hämeenlinnassa oli Tapahtumien yö, ja suurin osa jäi katsomaan nimekkäitä esiintyjiä.
Kun istuu yksin ravintolavaunussa, ehtii miettiä, onko sinne tehty kiipeilyseinä ikkunan alle kännisille? VR:n palvelumuutoksista ei koskaan tiedä.

Tampereen rautatieasemalla riisuin hopeatennarini (hopeatennari on uusi lasikenkä), ennen kuin lähdin etsimään kyytiäni. Tampereen asema on kamala labyrintti, kaksi samansuuntaista käytävää. Olen aina siinä väärässä.

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.