Kirjoittajakoulutus Kirjoittaminen

Kannattaako kirjoittajakoulutus?

Jep, jees ja kyllä!

Puhun vain omasta puolestani. Jokaisella kirjoittajalla on kysymykseen oma vastauksensa, kirjoittamisen mutkia ja matkoja on monenlaisia.

Lukeminen

Olen lukenut runsaasti lapsena, nuorena ja aikuisena. Oikeastaan vähiten olen lukenut sen jälkeen, kun aloin itse kirjoittamaan, vielä vähemmän sen jälkeen kun aloitin kirjasto-alan opinnot. Ollakseni rehellinen, opintojen alettua kesken jäi Knausgårdin kutonen, enkä ole lukenut sen jälkeen yhtään romaania! Ei sais sattua.

Luin paljon lapsena, Tiinat, Lotat ja Pepit olivat lemppareita kouluiässä, alle kouluikäisenä olin kirjastoauton vakituinen asiakas. Tuli koulu ja ainekirjoitus. Seitsemänkymmentäluvulla inspiraatioksi annettiin ankea otsikko ja tieto siitä, että arvosana tulee. Menin lukkoon. Mietin puoli tuntia, miten aloittaisin. Aineista tuli lyhyitä ja päättelin, että olen surkea kirjoittaja. Parhaiten muistiin painunut asia illatiivi-adessiivien väliin oli ala-asteen äidinkielen tunnilla tullut tieto siitä, että Elvis on kuollut. Ei kirjoitettu ainetta Elviksestä.

Äidinkielessä pärjäsin ihan hyvin, mutta mieleeni piirtyi vahvasti, että en ole kirjoittaja lainkaan, vaan olen lukija. Kirjailijat olivat mielestäni kuin kuninkaallisia, sellaiseksi synnytään, ei opita.

Kuinka kirjoittaminen alkoi

Ensimmäinen häivähdys ajatuksesta kirjoittamiseen tuli vasta noin 28 vuotiaana, kun olin sellaisessa ympäristössä, jossa sinisilmäisyyteni ihmisten toiminnan suhteen karisi. Ajattelin, ensimmäistä kertaa elämässäni, että tuosta voisi kirjoittaa vaikka romaanin.

En kuitenkaan kirjoittanut, kului vuosia, aihe vaihtui ja vasta noin 37 vuotiaana kirjoitin ensimmäisen lukuni joululomalla Nokia kommunikaattoriin. On muuten paras puhelin ikinä.

Arvostelupalvelu

Kirjoittaminen oli edelleen hidasta. Siirryin tietokoneeseen, silloin oli jo kuopus vauva ja kirjoitin päiväunien aikana. En malttanut kirjoittaa romaania loppuun, vaan lähetin sen keskeneräisenä NVL:n arvostelupalveluun. Olin järkyttynyt palautteesta. Ei ylistystä, ei suitsutusta, vaan maininta, että on vaikea arvioida keskeneräistä ja sekä positiivista, että negatiivista palautetta. Keskityin siihen negatiiviseen.

Kirjoittajakoulutukset

Päätin, että lisäoppia on saatava, joten menin Oriveden opiston käsikirjoittamisen monimuotokurssille. Opin siellä paljon, draaman kaaren, palautteen vastaanottamisen ja antamisen, omat heikot kohtani, häivähdyksiä vahvuuksista. Ja toisten teksteistä, niiden käsittelystä oppii aina. Käytännön oppi oli paperit, jotka teipattiin seinälle. Niitä pystyi siirtämään käsittelyn aikana paikasta toiseen tai viivaamaan yli ja kirjoittamaan uudestaan. Konkreettista.

Draama on draamaa, ja sen saaminen tuotantoon saakka on pitkä kivinen tie. Halusin kirjoittaa romaanin. Hain ja pääsin Oriveden opistoon Alfred Kordelinin säätiön tukemaan ”Kohti mestaruutta” -romaaninkirjoittamisen koulutukseen. Nimi ”Kohti mestaruutta” on mielestäni vähän hassu, tulee mieleen jalkapallo.
Ei potkittu palloa, vaan palloteltiin palautteita. Siellä opettelin ensin pois draamasta. Esimerkiksi siihen, että repliikkien väliin olisi hyvä tulla välillä jotain, toisin kuin draamassa näyttelijät tekevät jotain repliikkien välissä. Toisten tekstien palautteista oppi myös. Sain paljon hyviä neuvoja, ei varmasti ollut helppoa olla opettajani tai palautteen antaja. Ehkä paras neuvo oli ”sinun täytyy ennen kaikkea kirjoittaa”. Hyvä neuvo, sain jopa konkreettisen aikataulun muokkaamiseen kurssin jälkeen. Olin malttamaton. Pienet lapset, toiset opiskelut, kaikki, halusin vain käsikirjoituksen nopeasti valmiiksi ja maailmalle.

Maailma oli tyly. Ensimmäinen hylkäysviesti tuli kahdessa tunnissa. Se oli ystävällinen ja kyseinen kustantamo lopetettiin samana syksynä. Olin salaa iloinen. Ehkä hylkäys johtui siitä. Ei johtunut. Sain noin kahdeksan muutakin hylkäystä. Kirja oli paska.

Samalta kurssilta on päässyt läpi jo monta hyvää kirjailijaa ja tulossa on lisää lähiaikoina.

Vuosien varrella kirjoittelin kirjoituskilpailuihin, lähinnä Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Ajattelin jo luovuttaa koko kirjoittamishomman. Mutta sitten tuli pienen pieni asia vuonna 2014, siihen aikaan Pirkanmaan kirjoituskilpailussa mainittiin nimimerkit jotka olivat lähellä kärkeä. Osallistujia oli yli 200 ja sen nimimerkkini ”Pesupanda” näkeminen lähellä kärkeä olevana, sai innostuksen liekin leimahtamaan vielä kerran niin, että hain Viita-akatemiaan.

Viita-akatemian otin vähän venäläisenä rulettina. Joko kirjoittamisesta tulee jotain tai sitten se saa jäädä, lopullisesti. Harjoiteltiin erilaisia tekstimuotoja, jouduin pois mukavuusalueeltani, kanssaopiskelijat edustivat monenlaista tyylisuuntaa, oli runoutta, draamaa, fantasiaa, paljon omalakista kirjoittamista jonkalaiseen en koskaan olisi törmännyt ilman Viitaa. Runoja on jo julkaistu ja absurdia reaalifantasiaa, lisää tulee varmasti, kirjoittamisesta julkaisuun aika vain raksuttaa hitaasti, jonain päivänä se vain tapahtuu. Kun jaksaa jatkaa.

Vein Viitaan myös vakavampia tekstejä, esim. vanhan käsikirjoituskurssini hieman sota-aikaan viittaavan jutun ja vakavaksi kirjoitetun muutaman novellin kokonaisuuden. Aioin kirjoittaa Finlandia-voittajan. Kirjoitin ja vein myös kevyitä tekstejä. Kevyt ote ruodittiin aina parhaaksi. Ilmapiiri ja jokaisen kurssilaisen aukinaisuus, omien tekstien avoin lahjoittaminen palautteen linkoon, auttoi ymmärtämään, että saa kirjoittaa omalla tavallaan. Luovutin ja hyväksyin.  Olen kevyen kirjoittaja, ainakin toistaiseksi. Sen hieman sota-aikaan viittaavan romaanin kirjoitan joskus, sitten kun kukaan ei halua  lukea enää yhtään sotaromaania. Ei tarvitse yrittää olla enemmän kuin on. Jos viihdettä pukkaa, saa pukata.

Se mikä julkaistiin, ei ollut se ensimmäinen, eikä toinen vaan kolmas. Kirjoittajakurssit eivät takaa julkaisukynnyksen ylittämistä. Ne takaavat oivaltamisen iloa ja kohottavia hetkiä elämään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.