Kirjoittaminen Luonto Napakymppi

Napakymppi vai Avara luonto?

On se totta, Napakymppi tulee taas, jo ensi syksynä! Salmelaista emme enää valitettavasti näe, mutta jos oli pakko vaihtaa, Janne Katajan voi kyllä kuvitella sukkuloivan letkeästi sermin molemmille puolille.

Ihmisiä. Ihmissuhteita. Napakymppi oli ensimmäinen tosi-tv-deittiohjelma. Nyt on Ensitreffit alttarilla, Bachelor ja vaikka mitä, joita todellakin seuraan, jos vain huomaan. Avaraa luontoa en seuraa, liikaa väkivaltaa. Ei lainkaan mahdollisuutta arvailla, kehen leijona ihastuu. Ei ainakaan siihen leijonaan, jonka kanssa voi nauraa niin että antiloopin suolet lentävät suusta.

Vanhan Napakympin aikaan kamalinta mitä tapahtui oli kotimaan matka. Kulissien takana varmasti oli muutakin draamaa. Nyt on some. Toivoisin, ettei raadeltaisi ihmisten ulkonäköä vaan elettäisiin mukana. Ne ihmiset, jotka menevät noihin ohjelmiin, tekevät palveluksen meille, antavat viihdettä, samalla kun etsivät sitä oikeaa. Ei ole kauhean fiksua haukkua nimettömänä. Eikä nimellä. Ulkonäöstä voi puhua, jos se ei ole ilkeämielistä, esim. toinen on tyyliltään konservatiivinen ja toinen radikaali, yllättävätkö he ja sopivatko sittenkin yhteen? Onkohan vuosi  2017 kypsä jo sateenkaaripareihin Napakympissä?

Kirjoittamisessa olen kiinnostunut ihmisistä. Ihmisistä ennen asioita. Siksi kai en kirjoita kovin paljon ympäristökuvausta, tarkkaa havainnointia ja pysähtymistä jonkun äärelle, vaikka syksyn lehden liikkeen seuraamiseen sivukaupalla. En osaa. En malta. Huomaan kun syreenit kukkivat, mutta en pieniä, mitä ne on, versoja tai taimia, puhkeamassa maasta. Meitä on joka lähtöön, niin kirjoittajia kuin lukijoita. Enkä sano asemalle jäämisestä mitään, VR:stä voin kirjoittaa oman postauksen.

Olen rokotettu luontoa vastaan. Lapsena asuin korvessa, ei täyttynyt katu askelista, täyttyi tienoo lumesta. Ei somea. Olisi voinut kirjoittaa ”Umpihanki. LoL!”

Maalikylille 80 kilometriä. Asui kylillä muitakin, lähinnä vanhoja runonlaulajia, kuten Jussi Huovinen. En ole sukua. Sen ehkä huomaa teksteistäni. Mutta hengitin samaa ilmaa, ostin karkkini samalta Domnan pirtiltä, istuin joskus Huovisen pirtin seinänvieruspenkillä, ujona ja hiljaa. Ehkä sittenkin olen millihiukkasen runonlaulajaa? Riittäisi edes laulajaa. Se oli idyllinen varhaislapsuus, jonka moni nykyvanhempi haluaisi tarjota lapsilleen. Vanhemman työpaikka maalla, lapsi kotihoidossa. Minä vaan olin väärä lapsi siihen.

Oli kuitenkin valopilkku pimeydessä, joka ylsi läpi tuiskun korpien kätköihin. Mutkittelevalla hiekkatiellä loistavat kirjastoauton etuvalot.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.